Pääkirjoitus: Suomalaisen urheilun katsomossa

Suomalaisen urheilun katsomossa

Ensimmäiset suomalaisurheilijat reilun kuukauden päästä alkaviin Pyeongchangin olympiakisoihin on valittu. Kaikki ehdottomia maailman valioita lajeissaan. Millaisen polun urheilijat ovat kulkeneet? Millaisella taustalla he kisakoneeseen nousevat?

Tuli ajatus. Voisikohan istuutua suomalaisen urheilun katsomoon – siis noin virtuaalisesti – ja katsoa miltä suomalainen urheilu ja sen tekijät näyttävät hieman kauempaa katsottuna. Tarkastella miten ja mistä suomalaiset urheilijat kasvavat. Siinä istuskelisi ja tarkkailisi mitä kentällä oikein tapahtuu. Ajattelin kokeilla. Joten ei muuta kuin suomalaisen urheilun kisabuffettiin, sieltä kahvi mokkapalalla (maksaa muuten yleensä 3 € paitsi pääkaupunkiseudulla 4 €) ja sitten hyvä paikka katsomosta.

Urheilijat. Siinä niitä on. Eri ikäisiä, eri kokoisia ja niin monesta eri lajista. Suurin osa näyttää tulevan joukkuelajeista. Vuosi vuodelta lajien kirjo vaan kasvaa. Futis tuntuu olevan nykypäivän yleisurheilua ja jääkiekko hiihtoa. Sitä kautta lapset hakeutuvat urheiluharrastuksen pariin. Täällähän tuntuu olevan suurin osa kylän lapsista. Joku sanoi, että 75 % suomalaisista lapsista osallistuu seuratoimintaan jossain vaiheessa elämäänsä. Ainakin näistä lapsista suurimmalla osalla tuntuu olevan ihan kivaa, vaikka kaikki eivät tunnu ihan täysillä voittoa tavoittelevankaan.

Ja hei katsopa tuonne! Ihan oikeita huippu-urheilijoita. Ammattilaisia ja Olympiaedustajia. Näyttävät hyväkuntoisilta. Mutta mikäs ihme se on, kun treenaa monta tuntia joka päivä ja katsoo jokaisen suupalan mitä kurkustaan alas nielee. Mikä ihme muuten saa ihmisen ajamaan itsensä joka päivä äärirajoille? Onkos siinä mitään järkeä? Hajottavat vaan selkänsä ja polvensa. Keinonivelet lonkkiin nelikymppisinä. Toivottavasti ovat sentään opiskelleet jotain, kun kuulemma siitä urheilusta ei niin kauheasti rahaakaan saa. Vaikka on niillä se apurahajärjestelmä. Mutta jotain viehkeää näissä urheilijoissa on. Kovasti yrittävät ja näyttävät nauttivan tuosta hikoilusta.  

Valmentajat. Ai näitä valmentajia on muitakin kuin ne, jotka antavat pukupäällä haastatteluja Urheiluruudussa. Tuossahan on naapurin Penakin. Eihän se mikään ammattilainen ole, vaan valmentaa paikallisen seuran junnuja vapaa-ajallaan. Kuulemma ilmaiseksi. Ainakin verotietojen mukaan. Niin muuten taitavat tehdä suurin osa muistakin kentällä olevista. Aika miesvaltaista, mutta onneksi on nuo voimistelulajit ja taitoluistelu, jossa naisvalmentajia on runsaasti. Mitenköhän perheenäidit ehtivät vielä vetämään treenejä naapureidenkin lapsille? Aika huimaa! Ja onhan täällä ammattilaisiakin. Naapurin Pena kertoi, että suurin osa ammattivalmentajista saa ihan hyvää palkkaa, mutta lomiaan he eivät suostu pitämään. Kuulemma urheilijat eivät kehity, jos eivät ole paikalla. Eikä sairaslomilla olla. EM-kisat tulossa… Maailmalla suomalaista valmennusosaamista arvostetaan. Väittävät, että mäkihypynkin alakulo johtuu siitä, että suomalaisvalmentajat revittiin ulkomaille. Tiedä häntä, mutta on näitä valmentajia paljon. Naapurin Penan mukaan – ylpeänä kertoi – että Suomessa olisi jopa 150 000 valmentajaa. Suurin osa toki niitä vapaaehtoisia omalla ajallaan tekeviä. Hullun hommaa laittaa kaikki vapaa-aika urheiluun, mutta nöyränä hattu pois päästä, kun noin moni sen tekee. Respect!

Seurat ja lajiliitot. Urheilu on Suomen suurin kansanliike ja urheiluseurat ovat suomalaisen urheilun selkäranka. Näin naapurin Pena kerran naapuruston pikkujoulujen jälkeen nakkikioskin jonossa julisti. Kauhean kivan näköisiä verkkareita, mutta onhan nuo nimet aika hassuja. Pamaus, Vire, Ponsi ja Raikas. Ja sitten nuo englannin kieliset Ducks, Cocks ja Gulls. Kauhean tosissaan tuntuvat olevan oman seuransa puolesta. Myös täällä katsomossa. Onkohan seuroilla muuta tehtävää kun kilpailla toisiaan vastaan? Mutta mikä ihme on lajiliitto? Kilpaileekohan nekin keskenään liittosarjoissa? Naapurin Penakaan ei tähän osannut vastata mitään. Ja sitten on vielä se Olympiakomitea. Kuinkahan hyvin se tunnetaan tuolla kentän tasolla?

Kisatapahtuma. Joo ihan kivaa täällä on. Kovasti on makkaraa ja mokkapalaa myynnissä. Ei täällä nyt ihan niin hienoa ole kun uudessa kauppakeskuksessa, mutta tunnelma on leppoisa. Tuolla joukkuelajien päädyssä välillä jopa riehakas. Mutta siellä onkin ne ammattilaiset. Myös järjestäjinä. Tänne yksilölajien päätyyn pääsi vitosella sisään, joten ei sillä nyt kovasti voi vaatia. Toki tuon miesten vessan voisi jo korjata. Niin tai näin ensi viikonloppuna tulen uudestaan!

Vanhemmat. Niitä on joka paikassa. Valmentajina, toimitsijoina, tuomareina, järkkäreinä, aukokuskeina, kannustajina ja kahvion myyjinä. Hassua, että ensin he leipovat tänne mokkapaloja, myyvät niitä koko päivän ja sitten ostavat vielä päivän päätteeksi myymättä jääneet naapurin mokkapalat kotiin iltapalaksi. Joku on sanonut, ettei suomalainen urheilu toimi ilman vanhempia ja että junnu-urheilu rahoitetaan mokkapaloilla. Taas kerran hattu pois päästä ja kumarrus. Se on muuten totta.

Urheilumedia. Kappas vaan on täällä toimittajiakin paikalla. Kovasti ovat noiden huippu-urheilijoiden perässä. Varsinkin niiden jotka pärjäävät. Pahasti ovat vaan kirjoittaneet niistä muutamasta, jotka eivät ihan viime kisoissa onnistuneet. Vaikka sitä ennen olivat kehuneet niin vietävästi. Vaikea välillä ymmärtää tuota logiikkaa. Ensin kehutaan ja sitten moititaan. Valmentajat varsinkin ovat saaneet lukea itsestään ikäviä otsikoita. Ei toki naapurin Pena. Siitä ei ole kukaan kirjoittanut koskaan mitään.   

Urheilujohtajat. No näistä on saanut lukea lehdistä eikä kovin mairittelevasti. Onkohan ne noita tuolla toppatakit päällä? Tärkeän näköisiä ja kovasti innolla seuraavat mitä kentällä tapahtuu. Osa näyttää kyllä stressaantuneelta puhuessaan koko ajan puhelimeen. Jos oikein tarkkaa katsoo niin huulilta voi lukea, että rahasta puhutaan. Hieman yllätyin, kun naapurin Penalta kuulin, että ihan vapaaehtoisesti hekin urheilua tekevät. Siis suurin osa. Osa toki saa kuulemma ihan palkkaakin, kun kisapaikalle tulevat. Tai tiedä heistä, kai heillä jotain muitakin työtehtäviä on. Siitä olen kyllä ihan varma, että niin isosta jutusta tässä on kaikkiaan kyse, että jonkun tätäkin on pakko johtaa.

Satavuotiaan Suomen urheilu. Nousin ylös katsomon penkiltä. Kisat olivat päättyneet, kahvit juotu ja mokkapalat syöty. Kävelen kotiinpäin. Hiljaiseksi vetää. Tapahtuipa siellä kentällä paljon. Paljon oli ihmisiä. Ja paljon oli tunnetta. Olisittepa nähneet sen voittajan tuuletuksen ja sen hävinneen joukkueen kyyneleet.

Siitä tässä taitaakin olla kyse. Tunteesta, jonka urheilu herättää. Tunteesta, joka menee ihon alle. Tunteesta, joka saa urheilijat tavoittelemaan joka päivä omia rajojaan ja tunteesta, jolla valmentajat ja muut tausta jaksavat työtään tehdä.

Näistä lähtökohdista taitaa aika moni tulevien olympiakisojen suomalaisurheilija olla lähtöisin. Matkalla kylän juniorista maailman huipulle on vaatinut suunnattomasti työtä ja valtavasti tukea ympärillä olevilta ihmisiltä. Peukut pystyyn ja kaikki tuki Suomen joukkueelle Pyeongchangissa. Meillä on upeita urheilijoita!

 

Rauhaisaa Joulua ja menestyksekästä Olympiavuotta 2018!

 

Simo Tarvonen
Urheiluakatemiaohjelman johtaja
Huippu-urheiluyksikkö