Matkalla Huipulle -verkkolehti 4/2011

Kannen kuvassa käsipallon miesten maajoukkueeseen jo lukioikäisenä noussut Miro Koljonen, joka viimeisteli kahdessa EM-karsintaottelussa kahdeksan maalia (kuva Francois Perthuis).

Olli Tuominen on kiertänyt ammattilaiskenttiä yli kymmenen vuoden ajan (kuva. Tommi Tapola).

Olli Tuomisen matka kohti ammattilaisuutta

Puhelin soi Kannel squashin hallilla:
Äiti: - Saisinko sitä meidän Ollia puhelimeen?
Olli: - Moi äiti.
Äiti: - Sattuuko nuorimies tietämään mitä kello on?
Olli: - No kun toi yks kaveri pyys pelaamaan just kun olin lähdössä kotiin.
Äiti: - Niinpä niin.. Pitäis sun varmaan syödäkkin jossain vaiheessa.
Olli: - Joo
Äiti: - Mitä jos lopettaisit treenit tältä päivältä ja tulisit HETI kotiin?

Näin päättyivät vuonna -88 hyvässä vauhdissa olleet omatoimiset, koulupäivän jälkeen alkaneet pelitreenit, jotka olivat jälleen huomaamatta venyneet illan puolelle. Ala-asteiässä harjoittelu oli vielä hauskaa ajanvietettä, missä valmennusta oli sopivan satunnaisesti ja kelloa harvemmin katsottiin. Kilpaileminen oli vasta aloitettu seuran omissa juniorimittelöissä. Urheilu-unelmat rajoittuivat tuolloin Jaffa Cupin kahdeksan pullon pääpalkintoon ja karvain urheilumuisto oli vielä ensimmäisissä ja viimeisissä futistreeneissä toppatakin päälle pakotettu numeropaita.

Pohjois-Haagan ja Märskyn kautta kohti ammattilaisuutta

Ylä-asteelle ja Pohjois- Haagan yhteiskoulun ensimmäiselle urheilupainotteiselle luokalle siirtyminen oli ensi askel kohti määrätietoisempaa harjoittelua. Ohjattuja treenejä oli pari kertaa viikossa ennen koulua, sekä kerran koulun jälkeen. Kuvaan astuivat myös, aina ulkomaita myöten, säännöllisemmin pelatut juniorikilpailut. Kehittymisen edetessä sain usein tilaisuuden päästä myös isojen Märskypoikien treeneihin, jonka myötä harjoitusmäärät kasvoivat kuin itsestään. Lisäksi neljä vuotta vanhemman veljen vaatimukset harjoitteluseurana olemisesta ryhdittivät jo ennestään reipasta harjoittelumäärää. Silti treenaaminen oli edelleen miellyttävää vapaa-ajan viettoa ystävien kanssa

Järjestelmän seuraava suuri porras, Mäkelänrinteen Urheilulukio, tarjosi mahdollisuudet määrätietoiselle harjoittelulle jatko-opintojen ohessa. Kovan ja säännöllisen treenaamisen sekä luonnollisen kasvun myötä, kehittyminen oli nopeaa. Tason noustessa myös kotona alettiin hiljalleen ymmärtää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan ja katseet suuntautuivat vähitellen kohti mahdollista ammattilaisuutta. Lopulta lukion viimeisinä vuosina huomasin pelaavani, sekä ensimmäisiä ammattilaiskilpailuitani, että tärkeimpiä juniorikilpailuita sopivasti lomittain. Näin siirtyminen ammattilaiskentille tapahtui kuin itsestään, vanhempien lajitovereiden näyttäessä tietä. Lukiota seuranneen armeijan jälkeen maailman rankingini oli 34 ja päätös panostaa 100 % squashille oli helppo.

Ulkomaille jo junnuna

Matka kohti ammattilaisuutta oli kohdallani mielekäs ja monipuolinen. Ulkomailla kilpaileminen alkoi jo 12 vuotiaana ja ympärilläni oli jatkuvasti hyviä harjoittelukumppaneita jotka olivat myös parhaita ystäviäni. Taloudellinen vastuu oli vielä tuolloin vanhemmilla, mutta jo hyvin varhaisessa vaiheessa monet muut asiat kuten lentojen varaukset, opintojen sovittaminen kilpailumatkoihin sekä omista otteluista tiedottaminen, hoidettiin itse, vanhempien pelaajien opastuksella. Ensimmäisestä junior British Openista, 12 vuotiaana, jäi päällimmäisenä mieleen jännitys tilata oma ruoka-annoksensa pikaruokalassa. Iän karttuessa kielitaito ja vastuu lisääntyivät vähitellen. Ammattilaiseksi siirtyessäni hoidin jo omat sponsorisopimukseni, pidin itse yhteyttä ulkomaan liigamanagereihin sekä aloin olla paremmin kärryillä myös taloudestani.

Squashammattilaisuudesta eväitä seuraavaan ammattiin

Nyt, lähes 15 vuotta myöhemmin, istun taas yksin economy – matkustamossa, lentokoneen humisten tutun turvallisesti taustalla ja mietin: ”mitä on jäänyt käteeni, minkälaisen koulutuksen urheilija urastaan lopulta saa ja onko elämään urheilun jälkeen?” Kokonaisuutta on vaikeaa sanoin kuvailla, mutta jos koko ammattiurheilijan työmäärän pystyisi säveltämään sinfoniaksi, puhuttaisiin varmasi useista tunteikkaista ja vivahteikkaista konsertoista, kymmenien eri soitinten kertoessa omaa värikästä tarinaansa. Kapellimestarina toimii yksin urheilija joka on aina lopulta itse vastuussa tuloksesta.

Paineensietokyky, fyysinen sekä henkinen peräänantamattomuus ja valmius tehdä päätöksiä tiukoissakin paikoissa, ovat varmasti joka ammattiurheilijan ominaisuuksia. Itse olen lisäksi saanut matkustaa, oppinut itsenäistymään, pystynyt ylläpitämään ja jopa kartuttamaan talouttani, järjestänyt tapahtumia, saanut ystäviä ympäri maailmaa sekä oppinut sujuvahkon vieraan kielen. Myöskään väitteet urheilijan terveen päivän näkemisestä eivät pidä, ainakaan omalla kohdallani, paikkansa.

Ammattiurheilu vaatii paljon, mutta antaa takuulla takaisin monin kerroin. Paperein on varmasti vaikea perustella, mitä on se konkreettinen urheilijan opinnoista käteen jäävä abstrakti mammona ja mihin sitä pystyy seuraavassa elämässäni hyödyntämään. Toivon kuitenkin saman intohimon ja mielenkiinnon säilyvä myös tulevissa, vielä tuntemattomissa, haasteissani.