Outi Aarresolan väitöstutkimus tarkastelee suomalaisten nuorten erilaisia urheilijapolkuja

23.11.2016

Outi Aarresolan (LitM) liikunnan yhteiskuntatieteiden väitöskirjan “Nuorten urheilupolut - tutkimus kilpaurheiluun sosiaalistumisen normeista, pääomista ja toimijuudesta”  tilaisuus pidettiin Jyväskylän liikuntatieteellisessä 18.11.2016 vastaväittäjänä tutkija, dosentti Mikko Salasuo. 

Tutkimuksessa tarkasteltiin mm. yli 2000 joukkuelajin harrastajan lajivalintoja ja organisoitua harrastamista. Ideana oli tuoda julki ajankohtaisia informaatiota urheiluvalmennuksen kysymykseen varhaisen erikoistumisen tarpeellisuudesta. 

Aarresolan väitöskirja tarkastelee nuorten erilaisia urheilupolkuja, tutkimuksessa niitä tulikin esille yli 60 erilaista urheilijan polkua.

-Käytännön urheilussa urheilupolkuja ajatellaan usein askelmalta toiselle etenevinä kehityspolkuina. Paljon puhutaan harjoitusmääristä ja 10 000 harjoitustunnin säännöstä. Jää huomaamatta, että urheilu on myös sosiaalinen maailma, jossa seikkaillaan siihen syntyneiden normien raameissa ja erilaisten sosiaalisten resurssien varassa. Silloin kilpaurheiluun kiinnittyminen ei ole aina ihan suoraviivaista eikä etene kaikilla samalla tavalla. Yhtä ”oikeaa mallia” ei synny, Aarresola tähdentää.

Tutkimuksessa havaittiin myös, että paljon liikuntaa harrastavat nuoret olivat alakouluiässä olleet mukana monissa eri lajeissa. Aarresolan tutkimus ei tukenut sitä näkemystä, että kilpaurheilussa edistyminen edyllyttäisi varhaisessa iässä erikoistumista. 

- Yksinkertaistaen voi sanoa, että urheiluun uppoutuneet nuoret olivat alakouluiässä innostuneita urheilusta yleensä. Tiettyyn lajiin keskittyminen seuraa vasta myöhemmin. Päämäärätietoinen valmentautuminen ei vastaa lasten elämismaailmaa.

Lajikulttuuriin kasvetaan usein perheen kautta

Tutkimuksessa haastateltiin myös 26 huipulle tähtäävää urheilulukiolaista, 16 eri lajista. Outi Aaresolan mukaan heidän urheilupolkunsa olivat jaoteltavissa neljään eri tyyppiin.

Lajikulttuuriin kasvaneet olivat sosiaalistuneet tiettyyn lajiin perheensä kautta. Perheessä oli ollut lajin harrastajia tai toimihenkilöitä. Lajikulttuuriin kasvamisen kautta nuoret kehittyivät varhain ja saivat etulyöntiaseman ikäluokkaurheiluun, vaikka harrastivat myös muita lajeja. Yleisesti tarina on tyypillinen kilpaurheilussa.

 "Urheilutaiturit" olivat puuhanneet paljon omatoimisesti ja eri lajien parissa, kehittyminen oli tapahtunut osittain piilossakin urheilujärjestelmältä. Urheilutaiturit  olivat sosiaalistuneet urheiluun laajemmin ja heillä oli paljon mahdollisuuksia hyödyntää potentiaaliaan urheilussa. Menestys saattoi olla äkillistäkin.

"Ajelehtijat" olivat urheilijoita, jotka vaikuttivat olevan mukana urheilussa rutiininomaisesti, vailla erityistä menestystä tai tavoitteita,  polun käännekohtia tai selkeitä valintoja. Joukkuelajeissa osa ajelehti mukana joukkueen toiminnassa, kun taas kestävyyslajeissa urheilijaksi kasvamisen valinnat saattoivat olla vielä edessäpäin.  

"Kiinnikurojien" polkua kulkeneet urheilijat olivat vaihtaneet päälajiaan ja joutuneet siten aloittamaan uuteen lajiin sosiaalistumisen alkutaipaleelta. Erityisen haastava polku ikäluokkaurheilussa, jossa lajinvaihtajat tai lajiin myöhään mukaan tulevat joutuvat epäedulliseen asemaan muihin verrattuna.

– Urheilutoimijoille olisi äärimmäisen tärkeää tunnistaa näitä erilaisia polkuja, joita kautta juniorit tulevat mukaan toimintaan. Pyrkimyksenä pitäisi olla uusien ovien avaaminen kilpaurheilun sokkeloon, ei matkan mutkistaminen, Aarresola kannustaa.